"Miksen mä voi vaan mennä Eltsulle? Miks mun aina täytyy mennä mummolaan?" Marie huusi tuskissaan äidilleen. Hänen äitinsä ja isänsä kävivät yleensä kahdesta neljään kertaan vuodessa työmatkalla ulkomailla, useimmiten Amerikassa, ja nyt oli taas lähtöruljanssi meneillään. Perheen onneksi Marien mummo ja vaari, Marien isän vanhemmat asuivat samassa kaupungissa, ja Marie oli aina saanut asua heidän luonaan sen aikaa kun vanhemmat reissasivat työnsä takia. Itseasiassa mummo ja vaari olivat Marien vierailuista varsin mielissään, koska he pitivät kovasti pojantyttärestään ja tämä toi aina piristystä heidän arkeensa. Mariekin piti kovasti isovanhemmistaan; vaari oli varsinainen vitsiniekka ja mummo oikea tehomummo, koko ajan kädet touhua täynnä. Mummolaan oli aina ollut kiva mennä, etenkin jos hänen serkkunsa Saana sattui olemaan siellä samaan aikaan.

Mummolassa oli vain yksi huono puoli. Se oli täysin toisella puolella kaupunkia kuin missä Marien koti oli. Toisien sanoen, täysin toisella puolella kaupunkia kuin missä Eltsun koti oli, hehän asuivat vierekkäisissä taloissa. Eltsu oli Marien paras kaveri niiltä ajoilta asti, kun Eltsun perhe oli muuttanut samaan pihapiiriin. Marien perhe asui kerrostalossa, jonka asukkaista suurin osa oli vanhuksia. Talossa asui vain muutama lapsiperhe ja kaikki lapset olivat joko ihan sylivauvoja tai sitten liian monta vuotta Mariea vanhempia, jotta hyvin läheisen ystävyyden synty olisi ollut mahdollista. Niinpä Eltsun muutto viereiseen taloon oli varsinainen taivaanlahja Marielle. Ja Eltsulle tietysti myös, sillä heistä tuli heti ensimmäisten päivien aikana erottamattomat ystävykset. Marie oli silloin viisivuotias, kuten Eltsukin. Nyt he olivat yhdeksännellä luokalla ja he olivat kesällä juuri viettäneet kymmenvuotisjuhlapäiväänsä.

"Mummolasta on niin pitkä matka kaikkialle! Eltsulle ja kouluun ja harkkoihinkin!" Marie listasi tuskastuneena. "En mä voi jättää kahen viikon ajan treenejä väliin. Mä voin ihan hyvin mennä Eltsulle, mehän ollaan aina muutenkin toisillamme yötä."

"Rakas, sä et nää tätä nyt aikuisen ja vastuullisen ihmisen kannalta" Marien äiti sanoi koettaen saada lastaan ymmärtämään asian laidan. "On ihan eri asia mennä yökylään yhdeksi yöksi kuin kahdeksi viikoksi. Yhen yön yökyläilyssä, kun me omat vanhemmat olemme kuitenkin ihan lähellä ja maisemissa, vastuu säilyy kuitenkin meillä. Nyt kun me olemme kokonaan poissa, niin me tavallaan epävirallisesti siirrämme vastuun sinusta isovanhemmillesi. Eikä tule kysymykseenkään, että siirtäisimme sen vastuun Eltsun vanhemmille. Se on liian suuri palvelus pyydettäväksi, vaikka olettekin erittäin läheisiä Eltsun kanssa."

"No miten mä sit meen harkkoihin kun vaari ei voi ajaa autoa? Ja kouluun? " Marie yritti lähestymisnäkökulmaa asiaan. Vaarilla oli leikattu polvi kaksi viikkoa sitten ja toipumisessa menisi arvioiden mukaan pari kuukautta. Vaari ei siis voinut ajaa autoa ja mummilla ei ollut ajokorttia.

"No sehän nyt ei ole ongelma eikä mikään, kulta" Marien isä tuli mukaan keskusteluun. "Me vähän äitisi kanssa ajateltiin, että meidän on varmasti parasta hankkia sinulle bussikortti täksi kuukaudeksi. Ymmärtääkseni bussit kulkevat Ahtialastakin ihan hyvin eri puolelle kaupunkia."

Marien perhe asui Lahdessa, Jalkaranta-nimisessä kaupunginosassa kaupungin länsipuolella. Mummola taas sijaitsi Marien mielestä Jumalan selän takana Ahtialassa kaupungin itäpuolella; alue oli kaupunkilaisen näkökulmasta varsinaista maaseutua. Marie tajusi kuitenkin, että vastaanväittäminen oli turhaa kun molemmat vanhemmat olivat samaa mieltä. Se ei kuitenkaan vähentänyt hänen suuttumustaan, ja hän lähti kiivain askelin omaan huoneeseensa paiskaten oven kiinni perässään.

"Meillä ei muuten paiskota ovia, tiedät sen hyvin, Marie!" Marien äiti huusi olohuoneesta. Marie pyöritteli silmiään huoneessaan ja heittäytyi sängylleen makaamaan. Hetken hän vain makasi yrittäen räpsytellä suuttumuksen kyyneleitä silmäkulmistaan. Sitten hän nousi, kävi hakemassa iPodinsa ja laittoi napit korvilleen. Hän selasi luettelosta Apulannan "Silti onnellinen" -kappaleen. Marie oli nuorempana fanittanut Apulantaa, mutta viime vuosina hänen musiikkimakunsa oli hieman vaihtunut. Nyt hänestä kuitenkin tuntui siltä, että vain Apulannasta oli apua tähän olotilaan. "Silti onnellinen" oli hänen lempparinsa Apulannalta, se sopi hyvin erilaisiin voimakkaisiin tunnetiloihin ja niiden purkamiseen. Siinä oli asennetta.

Puolen tunnin musiikin kuuntelun ja sängyllä makoilun jälkeen Marie tunsi olonsa hieman lauhtuneen. Oli sunnuntai-ilta, kello oli vähän yli yhdeksän. Ulkona oli pimeää ja tuuli riuhtoi paljaita puiden oksia. Marie katseli hetken ikkunasta katulamppujen valaisemaa katua edelleen napit korvillaan, istahti sitten tunnetilan turruttamana pöytänsä ääreen. Oli liian myöhä enää lähteä Eltsulle. Marie mietti hetken, soittaisiko hän Eltsulle, mutta päätti lopulta jättää soittamatta. Hän voisi ihan yhtä hyvin kertoa huomenna koulussakin huonot uutiset. Eltsukin oli ollut innoissaan ajatuksesta, että Marie olisi muuttanut pariksi viikoksi hänen luokseen. He olivat jo miettineet kaikkea, mitä olisivat voineet sitten tehdä. Ei heillä mitään suurempia suunnitelmia ollut, koska heillä oli futisharkatkin neljänä iltana viikossa, mutta kaikkea pientä kivaa. Kuten tyttöjen kauneussalonki-ilta. Tai kuten kunnon mässäily- ja leffailta. No, kyllä he toisaalta näitä voisivat toteuttaa yksittäisinäkin iltoina, mutta olisi se ollut paljon jännittävämpää ja hauskempaa kokeilla asumista Dahlströmeillä.

Eltsun kokonimi oli Eleonoora Dahlström. Hänen isänsä Bert oli suomenruotsalainen, ja heillä puhuttiinkin siksi kotona molempia kieliä. Joskus Marie oli todella kateellinen siitä, että Eltsulla oli kaksi kieltä ihan ilmaiseksi. Ja kaikenlisäksi se toinen kieli oli ruotsi, Marien suuri intohimo ja suosikkiaine koulussa. Enimmäkseen hän kuitenkin nautti Eltsun kaksikielisyydestä, sillä se oli myös yksi syy miksi Mariesta oli ihana käydä Eltsulla. Eltsulla kuuli aina ruotsia ja Marie nautti sen kuuntelemisesta. Hän oli aivan varma, että joskus tulevaisuudessa menisi naimisiin ruotsalaisen miehen kanssa.

Eltsun äiti Pirjo oli täysin suomalainen, mutta hallitsi tietysti arkielämän ruotsinkin vaikkei sitä juuri käyttänytkään. Marie rakasti Pirjoa, hän oli niin mukava ja ihanan eloisa ihminen joka toi aina valoa muiden elämään. Eltsun mielestä hänen äitinsä olisi voinut olla vähän vähemmän eloisa, vaikka olikin jo päässyt siitä iästä pois, jolloin kaikki mitä omat vanhemmat tekivät julkisilla paikoilla tuntui "niiiiin nololta". Marieta nauratti kun hän ajatteli niitä aikoja, eihän siitä niin kauaa edes ollut. Olisikohan se ollut joskus viidennellä, kuudennella? Vanhempien huolenpito ja etenkin vanhempien kanssa liikkuminen oli ollut suurin piirtein nolointa maailmassa. Eltsu oli aina väittänyt, että Marien vanhemmat oli tosi cooleja, ettei niitä tarvinnut hävetä. Marie taas oli samaa mieltä Eltsun vanhemmista. Eltsun isä Bert oli varsinainen vitsailija ja sai kaikki aina nauramaan. Eltsun äiti taas oli aina niin avoimen hyväntuulinen, että iloisuus tarttui helposti, jos hänen kanssaan jutteli.

Eltsu oli perheensä vanhin lapsi, hänellä oli kaksi nuorempaa siskoa. Katriina oli Eltsua vain vuoden nuorempi, kävi siis kahdeksatta luokkaa. Amanda oli sisaruksista nuorin ja oli viidennellä luokalla. Kaikki sisarukset olivat blondeja ja aika pienikokoisia, varsinaiset kolme kultakutria. Marieta huvitti ajatus kolmesta kultakutrista. Puuttui vain karhu niin se olisi kuin se tunnettu satu väärinpäin, "Karhu ja kolme kultakutria". Ehkä Bert menisi karhusta. Tai Tohveli! Ei, kumpaakaan oli vaikea kuvitella murisemassa. Pelkkä ajatuskin nauratti Marieta.

"Siitä tietää että Eltsu on mun paras kaveri, kun pelkkä sen ja sen perheen ajatteleminenkin saa jo mut paremmalle tuulelle" Marie ajatteli.

Yhtäkkiä hän tunsi olonsa todella väsyneeksi. Pettymyksen ja suuttumuksen aiheuttama tunnemyrsky oli vienyt voimia. Hän haukotteli ääneen ja laahusti vaatekaapille kaivamaan yövaatteensa. Puettuaan ne päällensä hän hipsi hiljaa vessaan iltapuhteille ja painui sen jälkeen suoraan pehkuihin, muistaen uudelleen suuttumuksensa vanhempiaan kohtaan ja jättäen siksi hyvät yöt toivottamatta kapinan merkkinä.

---

"Jälleen lähtee laulu soimaan, kansa syöksyy karkeloimaan.." Marie kurkottautui unenpöpperössä yöpöydällä soivaa puhelinta kohti. Jo kolmas torkku tänä aamuna lähti käyntiin. Marie oli aamu-uninen. Erittäin. Aamut olivat hänelle todella tuskallisia, itsensä hereillesaamisprosessi oli vaan jotain niin kertakaikkisen haastavaa. Neljännen torkun jälkeen Marie lopulta nousi raskaasti istumaan sängyn reunalle ja haukotteli kovaan ääneen pistäen suupielet koetukselle.

 

 

Kaksi pientä tyttöä, toinen tulipunaisessa, toinen tummanruskeassa takissa, lähtivät ulkoiluttamaan koiraa. Iltapäivä oli kirkas ja syysaurinko vilautti säteitään pilven takaa ensimmäistä kertaa viikkoon. Koko viikon oli satanut lähes lakkaamatta ja ilma huokui edelleen kosteutta dejakson jäljiltä. Tuuli oli navakka ja viileä, syksy oli jo pitkällä. Tytöt astelivat kevein askelin auringonvalon virkistäminä, huivit tuulessa hulmuten kohti pihan reunasta alkavaa metsää. Koira loikki hihnan päässä villisti ulospääsystään innostuneena; kukaan ei ollut ollut erityisen halukas poistumaan lämpöisestä asunnosta sadeviikon aikana muuten kuin pakollisten asioiden puitteissa, ja niinpä koirakin oli päässyt vain pikapisuille nurkan taakse.

Metsään johti hiekkatie, jonka reunustaa tytöt kulkivat. Hiekkatie johti metsän läpi eräälle pienelle vanhainkodille, ja tiellä kulki autoja vain hyvin harvoin. Kun tytöt saapuivat puiden suojaan, punatakkinen tyttö kyyristyi koiran ylle hamuillen hihnaa sen kaulassa.

- Hei Sindy, et kai sä aio päästää Tohvelia vapaaksi? Sun äitihän juuri muistutti, ettei me saada päästää sitä hihnasta, ruskeatakkinen tyttö sanoi epäröiden kaverilleen.

- Mä tiedän, mutta mitä täällä muka voisi käydä? Eihän tällä tiellä kulje autojakaan koskaan, punatakkinen tyttö vastasi koittaen saada kaverinsakin innostumaan ajatuksesta. Molemmat tytöt rakastivat koiria ja punatakkinen oli viime keväänä kovan vinkumisen tuloksena saanut perheensä ostamaan koiran. Nyt Tohveli oli puolivuotias, edelleen siis todella vilkas ja leikkiväinen. Se sai nimensä siitä, että se aina varasti kaikki tossut ja tohvelit, jota se talosta löysi ja vei ne tyytyväisenä omaan koriinsa. - Päästetään ihan vähäksi aikaa vaan, kato kuinka Tohvelin silmät loistaa jo nyt kun se huomaa, että se on pääsemässä juoksemaan vapaasti!

Punatakkinen sai kaulapannan avattua ja Tohveli säntäsi siltä seisomalta vapauden hurmiossa päämäärättömään juoksuun. Se juoksi minka jaloistaan irti pääsi hetken yhteen suuntaan, sitten päättikin vaihtaa kesken kaiken suuntaa ja teki täyskäännöksen. Ruskeatakkinenkin tyttö unohti varoituksen sanat nähdessään kuinka Tohveli nautti vapaudesta. Tohveli juoksi kummallista siksakkia pysähtyen välillä haistelemaan ja nostamaan takakoipea puille ja pensaille. Tytöt katselivat nauttien koiran onnesta ja nauroivat sen päättömälle innostukselle.

- Mä aina mietin, että mitäköhän kaikkia tietoja koirat haistaa toisten koirien pissasta? Pystyyköhän ne lukemaan sitä kuin ihmiset lukee kirjeitä? Ruskeatakkinen tyttö pohti ääneen.

- Tossa äskeisessä luki varmasti "Hei! Minä olen Tessa ja olen kaksi vuotias. Olen villakoira. Minun perheeni on ihana jos ei oteta huomioon sitä, että en saa aamupalaa sänkyyn" Punatakkinen innostui.

- Ja tossa pusikossa mitä se nyt haistelee lukee.. Ootas kun luen Tohvelin ajatuksia.. Noniin! Siinä lukee " Hei olen Musti ja inhoan nimeäni. Voiko olla mielikuvituksettomampaa nimeä kellään? Olen saksanpaimenkoira. Perheeni on ihan ok, tosin he pitävät minulle aika kovaa kuria. Ps. Tämä puska on minun."

Tytöt katsoivat toisiaan ja purskahtivat nauruun. He tunsivat todella hyvin toisensa ja olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa. He asuivat toistensa naapuritaloissa ja viettivät lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Kun toinen sai koiran, se tuntui toisestakin kuin omalta. Kun toinen sai naurukohtauksen, toisen ei tarvinnut kuin katsoa kaveriaan silmiin ja tartunta oli taattu.

Yhtäkkiä auton moottorin ääni herätti tytöt nauruhepulistaan.

- Bella, missä Tohveli on? Näetkö sitä missään, täytyy ottaa se nopeasti kiinni, auto tulee! Punatakkinen tyttö huudahti hädissään.

- Hei se on tuolla puskan takana! Ruskeatakkinen tyttö huomasi. -Tohveli! Tule tänne, poika, tule tule!

Tohveli ei kuitenkaan ollut kuulevinaankaan, ja ruskeatakkinenkin tyttö alkoi hätääntyä.

- Mä juoksen täältä suunnasta, mene sä toista kautta, hän huusi punatakkiselle.

Tytöt juoksivat eri suuntiin ja lähtivät saartamaan Tohvelia. Se oli kuitenkin virhe, mitä pienet tytöt eivät voineet suunnattomasta koirarakkaudestaan huolimatta kokemattomina tietää. Tohveli innostui tyttöjen juoksemisesta, ja päätti ryhtyä leikkiin mukaan. Se ponkaisi leikkisään juoksuun poispäin tytöistä aina välillä pysähtyen vilkaisemaan, että tytöt tulivat perässä. Auton ääni koveni ja tyttöjen sydämet hakkasivat lujaa. Tohveli pysytteli kiusoitellen koko ajan tytöistä viiden metrin etäisyydellä, ja tyttöjen lähestyessä se hyppäsi taas vähän taakse päin. Kolmikko oli ihan hiekkatien varressa.

- Se tulee nyt, mä nään sen puiden takaa! Ruskeatakkinen tyttö huusi hädissään. - Tohveli! Tänne! Tohveliii!

Kuin yhdestä päätöksestä tytöt heittäytyivät yhtäaikaa nopeasti Tohvelia kohti. Valitettavasti Tohvelin refleksit olivat tyttöjä nopeammat ja se ponnisti myös poispäin.. Auto ei kerennyt jarruttaa, kuljettaja ei nähnyt että puiden takana oli liikettä. Tohvelin ponkaisu lennätti sen suoraan auton päin auton kylkeä. Kuljettaja huomasi tömöhdyksen, ja pysäytti auton. Samassa hetkessä kun kuljettaja nousi autosta, tytöt olivat jo maassa makaavan Tohvelin luona.

- Mitäs kummaa täällä tapahtuu? Kysyi auton kuljettaja astellen tyttöjen viereen.

- S-se on T-Tohveli, punatakkinen niiskutti silmät kyynelissä. - S-se juoksi s-suoraan t-tielle.. Tyttö pyyhki kyyneleitään takin hihaan.

Auton kuljettaja kyyristyi koiran ylle.

- Kävipä ikävästi, hän tokaisi. - Näyttää kuitenkin, että me selvisimme pahimmasta säikähdyksellä. Sanoisin, että siltä on tassu murtunut, koska se ei pysty nousemaan vaikka se yrittää. Kannattaa kuitenkin mennä eläinlääkäriin  tarkistuttamaan asia, mies tokaisi ja taputti tyttöjä rohkaisevasti selkään. - Hypätkää kyytiin, minä nostan koiran syliinne. Parasta antaa teille kyyti kotiin.

Tytöt haparoivat edelleen kyyneleiden sumentamin silmin autoon takapenkille ja ottivat vastaan Tohvelin kun autonkuljettaja nosti sen varovasti heidän syliinsä. Tytöt sanoivat osoitteensa ja mies käynnisti auton.

- Onneksi meidän äiti ja isä on eläinlääkäreitä! Tohveli saa nopeasti apua. Se selviää, Sindy, me hoidetaan se kuntoon, ruskeatakkinen tyttö lohdutti ystäväänsä.

- S-sä olit o-o-oikeassa, Bella, meidän ei o-olisi pitänyt päästää s-sitä vapaaksi. Tää on m-mun syytä! Punatakkinen sanoi hiljaa Tohvelia silittäen. Sen silmät olivat auki ja se makasi hiljaa paikoillaan. Välillä se päästi itkua muistuttavan vikinän katsoen anovasti tyttöjä kohti.

- Se on yhtä lailla meiän molempien syytä, Sindy. Ei me voitu tietää, että sieltä juuri tällä kertaa tulisi auto, ruskeatakkinen vastasi ja otti ystäväänsä toisella kädellä kädestä kiinni, toisella silitti Tohvelin kosteaa turkkia.

Sitten auto kääntyikin jo heidän pihaansa. Ruskeatakkinen tyttö juoksi edeltä kotiovelleen ja pimputti ovikelloa kuumeisesti. Hänen isänsä tuli avaamaan.

- No mihinkäs sitä nyt noin kiire on? Isä hymähti ihmeissään.

- Isä kulta, sun on pakko auttaa, Tohveli jäi auton alle ja sen tassu on ehkä murtunut ja se pitää tarkistaa! Tyttö huudahti katsoen isäänsä hätää ja toivoa katseessaan.

Isä meni hetkeksi sanattomaksi, hänen alaleukansa loksahti auki. Samassa hetkessä tytön äiti kiiruhti keittiöstä eteiseen miehensä vierelle, loi mieheensä puolihuvittuneen katseen sulkien samalla tämän suun nostaen pienellä kädenliikkeellä leuan takaisin ylös.

- Mitä te oikein olette tehneet? Kuulin keittiöön, että Tohveli on loukkaantunut? Äiti vastasi ottaen ohjat käsiinsä. - Mitä on tapahtunut, ja missä Tohveli on?

- Se on autossa pihalla, tulkaa nopeasti!

Äiti ja isä vilkaisivat nopeasti toisiinsa, ja päättivät sitten lähteä pihalle katsomaan Tohvelia. He pistivät kengät jalkaansa ja kiiruhtivat tyttärensä perässä pihalle. Tohveli makasi edelleen autossa.

Pienen tarkastelun ja lyhyen autonkuljettajan kanssa käydyn neuvottelun jälkeen isä rykäisi ja äiti puki päätöksen sanoiksi.

- Meillä ei valitettavasti kummallakaan ole tohtorintarvikkeitamme mukana, sillä säilytämme niitä työpaikalla. Näin ollen näemme nyt ainoana vaihtoehtona lähteä Tohvelin kanssa eläinlääkäriklikalle. Onneksi Tohvelin tilanne ei kuitenkaan vaikuta hälyyttävältä, eikä ensiavulle ole tarvetta. Äiti vilkaisi miestään, joka rykäisi taas taas ja jatkoi.

- Päätimme, että on parasta jos lähdemme kahdestaan. Tytöt, te saatte jäädä kotiin miettimään tekoanne. Toivottavasti kunnioitatte ensi kerran paremmin sääntöjä. Isä näki tyttärensä kysyvän katseen ja jatkoi. - Kyllävain, minä tiedän että teillä ei ollut lupaa päästää Tohvelia vapaaksi.  Kuulkaas tytöt, me vanhemmat tiedämme aika paljon teidän asioistanne, on ihan turha yrittää salata meiltä mitään. Pikkulinnut visertävät, jos ette itse kerro, isä sanoi vinkaten lopuksi tytöille silmää.

Äiti kääntyi vielä punatakkisen tytön puoleen.

- Me ilmoitamme sinun vanhemmillesi tapahtuneesta ja kerromme sinun jäävän meille yöksi.

Tämän jälkeen tytöt painuivat nöyrinä sisälle ruskeatakkisen kotiin odottamaan Tohvelin paluuta. He tiesivät, että tässä vaiheessa oli turha yrittää pyristellä vastaan, vaikka molempien mieli teki olla Tohvelin tukena.

Loputtomalta tuntuneen parin tunnin kuluttua isä ja äiti palasivat, ilman Tohvelia. Tytöt hätääntyivät, mutta isä ennätti kerrankin avata suunsa ensin.

- Ei hätää tyttökullat, Tohvelilla on kaikki hyvin. Jalka piti leikata ja siksi Tohvelin piti jäädä yöksi klinikalle toipumaan. Voimme hakea sen huomenna. Muistakaa sitten, tylleröt, että jalka vaatii toipumisaikansa. Tohvelia ei saa kannustaa lähiaikoina rajuihin leikkeihin.

Kuultuaan hyvät uutiset tytöt kömpivät sänkyihinsä ja jännityksestä väsyneinä nukahtivat harvinaisen nopeasti, purskahtamatta kertaakaan heille niin tyypilliseen nauruhepuliin.